[sanastot | etlan julkaisut | muut kirjat | suhdanne | taloustietoa-aikakauslehti]


LAINA ON MAKSETTAVA TAKAISIN

Järkevällä lainanotolla voi aikaistaa suurempia hankintoja sen sijaan, että ensin säästäisi koko hinnan ja ostaisi vasta sen jälkeen. Luotonottoa kannattaa luonnollisesti pienentää säästämällä etukäteen. Lainaaminen on monille järkevää myös, kun investoi itseensä eli opiskelee. Erilaisia kotitalouden rahankäyttökohteita on siis runsaasti. Ne ryhmitellään usein kolmeen pääryhmään yleisimpien luottomuotojen perusteella. Asuntolainoja on esimerkiksi nuorille ensiasunnon ostajille tarkoitettu valtion tukema ASP-laina. Valtio tukee myös opiskelijoita takaamalla heidän opintolainojaan. Tyypillisiä kulutusluotoilla rahoitettavia hankintoja ovat esimerkiksi kodin kalusteet, kodinkoneet, matkat, auto ja vaikkapa kesämökki.

Ennen lainan myöntämistä pankki haluaa varmistua siitä, että asiakas pystyy selviytymään lainan takaisinmaksusta eli lainan lyhennyksistä ja koroista. Riittävät, säännölliset tulot ovat yleensä lähtökohta. Jos luottotiedoissa on merkintä aiemmista maksuhäiriöstä, laina voi jäädä helposti myöntämättä. Asiakassuhteella ja etukäteissäästämisellä on myös vaikutusta luoton saamiseen ja luoton korkoon.

Pankki haluaa myös vakuudet luoton maksamisen varmistamiseksi. Vakuutena voi olla kiinnitys kiinteään omaisuuteen (esimerkiksi omakotitaloon tai metsäpalstaan) tai irtainta omaisuutta (esimerkiksi osakkeita, obligaatioita tai asunto-osakkeita). Lainalla voi olla myös yksi tai useampia takaajia. Takaaja maksaa lainan takaisin, jollei lainanottaja itse pysty sitä maksamaan. Opintolainan takaa yleensä valtio. Asuntolainallekin on mahdollista saada rajoitettu valtion takaus. Lainaa otettaessa pankin toimihenkilö käy laina-asiakkaan ja takaajan kanssa laina- ja takausehdot läpi ja selostaa ne. Tarkoituksena on pyrkiä varmistumaan siitä, että asiakas ja mahdollinen takaaja tietävät, mihin he sitoutuvat ottaessaan luottoa tai allekirjoittaessaan takaussitoumuksen.

Korosta sopiminen on keskeinen osa lainaneuvotteluja ja korko vaikuttaa ratkaisevasti lainan kustannuksiin. Lainan korot on yleensä sidottu erilaisiin viitekoroihin. Luoton korko määräytyy siis siten, että pankit lisäävät sovittuun viitekorkoon asiakaskohtaisen marginaalin. Korko on siis = viitekorko + X prosenttiyksikköä, esimerkiksi 3 kuukauden helibor + 3 prosenttiyksikköä.

Etenkin kulutusluotoissa korot on tavallisimmin sidottu lyhyisiin markkinakorkoihin eli heliborkorkoihin. Kun laina on heliborsidonnainen, korko tarkistetaan aina sovitun jakson kuluttua, esimerkiksi kolmen kuukauden välein. Asuntolainoissa yleisesti käytetty viitekorko on 12 kuukauden heliborkorko, jolloin korko on kiinteä aina vuoden kerrallaan. Pankeilla on käytössä myös omat pankki- tai pankkiryhmäkohtaiset viitekorot eli prime-korot, joiden tasosta ja muutoksista ne tiettyjen perusteiden mukaan päättävät.

Luottoa hakiessa on syytä ottaa huomioon myös pankin perimät maksut, kuten ns. luotonvarausprovisio tai järjestelypalkkio ja toimitusmaksu.

Esimerkki: Laina otetaan kahdeksi vuodeksi 1.4.1999 ja viitekoroksi valitaan xx-prime, joka on tuolloin 5 %. Lainan korkomarginaaliksi sovitaan 3%. 1.8.1999 xx-prime nousee 5,5 %:iin ja 1.10.2000 se laskee 5,25 %:iin. Lainan korko on siis 1.4.1999-1.8.1999 välisenä aikana 8 %, 1.8.1999-1.10.2000 välisenä aikan 8,5 % ja 1.10.2000 jälkeen 8,25 %.

Lainaneuvotteluissa sovitaan myös siitä, millä tavoin laina maksetaan takaisin. Lainan hoitomaksulla tarkoitetaan summaa, jonka korot ja lyhennykset yhdessä muodostavat. Hoitomaksu voidaan sopia maksettavaksi esimerkiksi kuukausittain tai puolivuosittain.

Tasalyhennyslainassa on lainanlyhennys aina yhtä suuri esimerkiksi 2 000 markkaa. Korkomaksu pienenee jokaisen lyhennyksen jälkeen edellyttäen, ettei korko nouse. Alussa tarvitaan siis enemmän rahaa yhden maksuerän hoitoon. Loppua kohden hoitomaksut pienenevät.

Tavallisessa tasaerälainassa eli annuiteettilainassa pyritään siihen, että hoitomaksut olisivat koko laina-ajan samat. Hoitomaksuun sisältyvän lyhennyksen osuus on alussa pienempi ja koron suurempi. Lainapääoman pienentyessä lyhennyksen osuus kasvaa ja koron osuus pienenee. Tällä tavoin ensimmäiset takaisinmaksuerät saadaan pienemmiksi kuin tasalyhyenteisessä lainassa. Tavallisessa tasaerälainassa maksuerä on sama yhden tarkistusjakson ajan. Mikäli lainan viitekorko on tarkistusjakson kuluessa kuitenkin noussut, lainan maksuerä on seuraavan tarkistusjakson ajan edellistä suurempi.

On olemassa myös tasaerälainoja, joiden hoitomaksu pysyy samana koko laina-ajan eikä vain tarkistusjakson ajan. Lainan takaisinmaksuaika joustaa, pitenee tai lyhenee, koron muuttuessa.

Se, mikä lainan takaisinmaksutavoista on sopivin, riippuu paljolti yksittäisen ihmisen elämäntilanteesta ja siitä johtuvasta taloudellisesta tilanteesta. Tasaerälainan etuna on se, että hoitomaksut ovat aluksi pienemmät kuin tasalyhennyslainassa. Tasalyhennyslainassa puolestaan korkokulut ovat koko laina-ajalta pienemmät kuin annuiteettilainassa.

Muitakin takaisinmaksutapoja voi olla. On esimerkiksi mahdollista sopia siitä, ettei lainaa ryhdytä lyhentämään heti vaan vasta myöhemmin. Korko maksetaan kuitenkin myös niiltä vuosilta, joina lainaa ei lyhennetä.

Pankeista on mahdollista saada jopa yli 30 vuoden lainoja. Laina-ajan pidentyessä maksuerät pienenevät. Mutta mitä pitempi laina-aika on, sitä hitaammin lainapääoma lyhenee ja siitä johtuen lainanhoitomenot ovat pääasiassa korkomenoja.



RAHOITUSMARKKINOIDEN MUUTOS

Rahoitusmarkkinat Suomessa ennen liberalisointia

Vielä 1980-luvulle tultaessa Suomen rahoitusmarkkinat olivat säädellyt ja kehittymättömät. Rahoitusmarkkinoille tyypillisiä piirteitä olivat:

1. Pankkikeskeisyys. Rahoitus tapahtui pääasiassa pankkien välityksellä. Arvopaperimarkkinoiden merkitys oli vähäinen. Pankkikeskeisyyttä tuki talletusten verottomuus sekä pankkilainojen korkojen huomattava verovähennyskelpoisuus.

2. Otto- ja antolainauksen korkojen hallinnollinen säätely. Talletusten veronhuojennuslaki edellytti, että pankit sopivat keskenään noudatettavista yhtenäisistä talletuskoroista. Keskuspankki sääteli puolestaan antolainauskorkoja. Se määräsi luottokorkojen ylärajan sekä antolainauksen keskikoron ylärajan. Sekä talletus- että luottokorot olivat sidoksissa Suomen Pankin peruskorkoon, joka yleensä oli inflaatioon nähden alhainen. Tuossa tilanteessa velalliset hyötyivät tallettajien kustannuksella. Peruskorkoa muutettiin harvoin.

3. Valuuttasäännöstely. Suomen Pankki sääteli pääomaliikkeitä, ja siten eristi Suomen rahoitusmarkkinoita kansainvälisistä markkinoista. Tämä mahdollisti Suomessa kansainvälisestä kehityksestä melko riippumattomat rahoitusmarkkinat.

4. Luottojen liikakysyntä. Säätelyn aikaan korkotaso oli kiinteä ja inflaatioon nähden alhainen. Alhainen reaalikorko, korkotason kiinteys ja lainakorkojen verovähennysoikeus aiheuttivat sen, että luotoista oli ylikysyntää ja luoton annon määrää jouduttiin säätelemään. Koska luottojen tarjonta ei riittänyt tyydyttämään niiden kysyntää, luottopyyntöjä jouduttiin karsimaan. Lainan saannin ehtona oli yleensä pysyvä pankkisuhde ja etukäteissäästäminen.

5. Pankkien keskuspankkivelan kustannusten säätely. Koska pankit olivat lähes jatkuvasti velkaa Suomen Pankille, se pystyi keskuspankkirahoituksen kustannuksia säätelemällä vaikuttamaan pankkien luotonannon kannattavuuteen ja siten luotonantohalukkuuteen. Pankkien luotonanto vaikutti taas kulutukseen ja investointeihin.


Rahoitusmarkkinoiden liberalisointi

Suomen rahoitusmarkkinat alkoivat 1970-luvun lopulla muuttua. Suomalaisten yritysten kustannus- ja tuottotietoisuus kassavarojen hallinnassa kasvoi. Keskeisenä syynä olivat voimakas inflaatio ja pankkien alhaiset talletuskorot, joiden yhteisvaikutuksesta pankkitalletusten reaalikorko oli usein negatiivinen. Yrityksillä oli siis tarve löytää kassavaroilleen tuottavampia sijoituskohteita kuin pankkitalletukset. Samaan aikaan rahoitusmarkkinoilla vallitsi huomattava rahoituksen tyydyttämätön kysyntä. Yritykset alkoivat kiertää rahoitusmarkkinoiden sääntelyä lainaamalla rahaa toisilleen ohi pankkijärjestelmän. Useiden yritysten hyvä likviditeetti (maksuvalmius) 1970-luvun lopulla vauhditti kehitystä. Luoton hinta määräytyi kysynnän ja tarjonnan mukaan, ja oli siten säädeltyjä korkoja korkeampi.

Pian pankit ryhtyivät rahoituksen välittäjiksi notariaattiensa ja rahoitusyhtiöittensä kautta. Näin ne pystyivät välttämään antolainauksen korkosäätelyn. Notariaattitoiminnassa pankit olivat ainoastaan välittäjiä. Niiden saama tulo muodostui välityspalkkioista ja vakuusmaksuista. Näin Suomeen syntyivät ns. harmaan rahan markkinat, joilla yleensä tarkoitettiin pankkien taseiden ulkopuolella tapahtuvaa rahoituksen välitystä.

Sääntelyn kiertämisen yleistyessä yritysten keskuudessa rahoitusmarkkinoiden liberalisoinnin tarve kasvoi 1980-luvulla. Tätä korosti samanlainen kehitys muissa teollisuusmaissa.

Pankkien antolainauksen korkosääntelyn asteittainen purkaminen aloitettiin vuonna 1983. Purkaminen saatiin päätökseen vuonna 1986, jolloin pankkien antolainauskoron yläraja poistettiin ja antolainauksen keskikoron säätely lopetettiin kokonaan. Pankit saattoivat vapaammin määritellä uusien luottojen korot markkinatilanteen mukaan. Lainojen peruskorkosidonnaisuudesta onkin vähitellen luovuttu.

Pankkien väliset interbank-markkinat syntyivät varsinaisesti vasta vuonna 1986, kun Suomen Pankki eriytti päiväluotto- ja päivätalletuskoron toisistaan. Näin pyrittiin siirtämään pankkien välisen maksuvalmiuden (likviditeetin) tasaaminen Suomen Pankista rahamarkkinoille. Rahamarkkinoiden nopea kasvu alkoi, kun pankkien sijoitustodistuksilla hankkimalta rahoitukselta poistettiin kassavarantovelvoite tammikuussa 1987.

Toukokuussa 1987 Suomen Pankki alkoi noteerata päivittäin ns. helibor-korkoja (Helibor = Helsinki Interbank Offer Rate). Korko vaihtelee sen mukaan, mikä on luoton (sijoitustodistusten) kysyntä ja tarjonta sinä päivänä. Helibor-korkojen käyttöönoton jälkeen markkinaehtoiseen viitekorkoon sidottujen lainojen määrä on kasvanut nopeasti.

Vuonna 1988 Suomen Pankki ryhtyi noteeraamaan myös pitkäaikaisia kolmen ja viiden vuoden markkinaehtoisia viitekorkoja. Pankit voivat käyttää myös omia primekorkojaan viitekorkona anto- ja ottolainauksessa.

Rahoitusmarkkinoiden liberalisoinnin rinnalla Suomen Pankki vapautti kansainvälisiä pääomaliikkeitä koskevia säännöksiä. Kansainvälisillä pääomaliikkeillä tarkoitetaan sijoittamista ulkomaille tai lainaamista ulkomailta. Koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan pääomaliikkeiden säätely Suomessa oli tiukempaa kuin useimmissa muissa teollisuusmaissa. Säätely perustui lähinnä pitkäaikaisten pääomaliikkeiden luvanvaraisuuteen. Ulkomaankauppaan liittyvät lyhytaikaiset pääomaliikkeet olivat yleensä valuuttapankkien välittäminä sallittuja.

Vuonna 1980 Suomen Pankki vapautti valuutan termiinimarkkinat. Termiinimarkkinoillahan tarkoitetaan valuutan ostoa tai myyntiä tiettynä hetkenä tulevaisuudessa sopimushetkellä tunnettuun kurssiin. Siis sopimushetkellä sovitaan vaihdettava valuuttamäärä ja valuuttakurssi, johon vaihto suoritetaan. Valuutan vaihto tapahtuu tulevaisuudessa sovitulla hetkellä. Termiinimarkkinat mahdollistavat yrityksille ja pankeille keinon suojautua valuuttakurssiriskeiltä. Suomalaiset pankit saivat vuonna 1980 luvan käyttää ulkomaisia luottoja ja talletuksia termiinikaupoissa syntyvien valuuttakurssiriskien kattamiseen. Termiinimarkkinoiden vapauttaminen sitoi Suomen rahoitusmarkkinoita tiiviimmin kansainvälisiin rahoitusmarkkinoihin.

Vuonna 1982 sallittiin ulkomaisten pankkien tulo Suomeen. Ne keskittyivät tarjoamaan palveluja yrityksille. Ne toimivat myös rahamarkkinoilla tallettaen ja lainaten rahaa. Siten ne lisäsivät pankkikilpailua Suomessa.

Vuodesta 1986 lähtien pitkäaikaisen pääoman tuonti- ja vientimahdollisuuksia lisättiin. Aluksi pääomaliikkeiden vapauttaminen (varsinkin lainaaminen ulkomailta) koski lähinnä vain yrityksiä. Mutta lokakuusta 1991 lähtien myös kotitaloudet ovat saaneet ottaa ulkomaista luottoa. Keskeisenä tavoitteena pääomaliikkeiden purkamisessa on ollut suomalaisten ja ulkomaisten pankkien ja yritysten yhtäläisten kilpailuedellytysten turvaaminen ja tehokkuuden lisääminen rahoitusmarkkinoilla. Pääomaliikkeiden vapauttaminen on sitonut Suomen rahoitusmarkkinat lähemmin kansainvälisiin rahoitusmarkkinoihin. Näin Suomen pankin mahdollisuudet itsenäiseen rahapolitiikkaan ovat kaventuneet.


Rahoitusmarkkinoiden liberalisoinnin seurauksia

Yritykset ja kotitaloudet joutuivat alttiiksi korkotason vaihteluille. Esimerkiksi kahden vuoden pankkilaina on voitu sitoa 12 kk Helibor-korkoon, mikä tarkoittaa, että lainasta maksettava korko tarkistetaan vuoden välein. Jos markkinakorot nousevat vuoden aikana, lainasta maksettava korko nousee seuraavan vuoden ajaksi vastaavalle tasolle.

Rahoitusmarkkinoiden liberalisoinnin seurauksena luottojen tyydyttämätön liikakysyntä purkautui. Kotitaloudet ja yritykset velkaantuivat nopeasti. Pankkien luotonanto kasvoi voimakkaasti. Koko kansantalous velkaantui, mikä ilmeni kasvavana vaihtotaseen alijäämänä. 1990-luvun alussa kotitaloudet ja yritykset olivat jo pahasti velkaantuneita.

Kun monet velkaantuneet yritykset joutuvat kannattavuusvaikeuksiin 1990-luvun alussa, pankeille alkoi syntyä suuria luottotappioita. Vuosina 1991-93 luottotappiot olivat yli 50 miljardia markkaa, kun luottotappiot sitä edeltäneinä kolmena vuotena olivat yhteensä noin 5 miljardia markkaa. Vuosina 1994 ja 1995 luottotappioita kirjattiin vielä yhteensä noin 30 miljardia. Tässä luvussa on mukana omaisuudenhoitoyhtiö Arsenalin luottotappiot.

Pankkikriisi ravisteli säännöstelyn vuosina pöhöttönyttä ja hulluina vuosina velkaantunutta pankkijärjestelmää rajusti. Pahiten kärsi säästöpankkiryhmä, jonne upposi myös lähes koko kymmeniin miljardeihin noussut pankkituki. Tapahtumat johtivat myös perinteikkäiden Kansallis-Osake-Pankin ja Suomen Yhdyspankin fuusioitumiseen Meritaksi. Arvioiden mukaan pankkituesta jää veronmaksajien harteille noin 50 miljardia markkaa.

Rahoitusmarkkinoiden lisääntynyt kilpailu alun oppimisjakson jälkeen parantaa pääomien kohdentumista kannattaviin investointeihin. Koska pankit joutuvat alttiiksi korkotason vaihteluille ja luottotappioille, lainaa hakevien asiakkaiden investointien kannattavuus ja riskialttius täytyy punnita aikaisempaa tarkemmin. Korkotason vaihtelu saa vastaavasti kotitaloudet ja yritykset miettimään lainan käyttötarkoituksen huolellisimmin. Tästä syystä resursseja käytetään tehokkaammin hyväksi, mikä parantaa pitkän aikavälin talouskasvua.

Rahoitusvaihtoehdot ovat monipuolistuneet sekä rahoitusriskien hallintamahdollisuudet ovat parantuneet, koska kotimaiset rahoitusmarkkinat ovat kasvaneet ja kehittyneet, ulkomaisen rahoituksen saatavuus on helpottunut ja erilaisten johdannaisinstrumenttien (futuurit ja optiot) markkinat ovat syntyneet.

Pankkien väliset interbank-markkinat tarjoavat yksittäisille pankeille joustavan ja edullisemman rahoitusvaihtoehdon keskuspankkiluotolle.

Rahapolitiikan mahdollisuudet kansantalouden toiminnan ohjaamisessa ovat vähentyneet. Säätelyn aikana Suomen Pankki pystyi vaikuttamaan kokonaiskysyntään muuttamalla korkotasoa ja kontrolloimalla pankkien luotonantoa. Pääomaliikkeiden vapauttamisen seurauksena ja kiinteän valuuttakurssin oloissa keskuspankin mahdollisuudet itsenäiseen rahapolitiikkaan ovat lähes menneet. Valuutan kelluminen lisää rahapolitiikan itsenäisyyttä.

Suomen korkotason riippuvuus kansainvälisen korkotason muutoksista on selvästi lisääntynyt. Vapaiden pääomaliikkeiden vallitessa pääomat hakeutuvat sinne, mistä on saatavissa paras mahdollinen tuotto. Mikäli Suomen korkotaso on esimerkiksi alhaisempi kuin ulkomainen, pääomaa virtaa Suomesta pois. Rahan tarjonta kotimaassa pienenee ja korkotaso nousee, kunnes pääomavirta ulkomaille pysähtyy. Luonnollisesti näkemykset valuuttakurssikehityksestä vaikuttavat pääomaliikkeisiin.


Takaisin lisämateriaali -sivulle.