[sanastot | etlan julkaisut | muut kirjat | suhdanne | taloustietoa-aikakauslehti]


VALTION BUDJETIN LAATIMISPROSESSI

Valtion budjetilla eli tulo- ja menoarviolla tarkoitetaan valtiontalouden varainhoitoa koskevaa suunnitelmaa. Siitä käy ilmi, mitä menoja valtiolla tulee olemaan ja mistä lähteistä saatavilla tuloilla nämä menot on tarkoitus kattaa. Valtion budjetti on luonteeltaan sitova ohje, joka osoittaa ne rajat, joiden puitteissa viranomaisten on toimittava. Seuraavassa hahmotellaan tyypillistä valtion budjetin syntyä.

Vuoden vaihteen tienoilla valtiovarainministeriössä (VVM) selvitetään lähtökohtia budjetille. VVM:ssä laaditaan suhdanne-ennusteita ko. budjettivuodelle, joka siis alkaa noin vuoden kuluttua. Suhdanne-ennusteet koskevat talouskasvua, työllisyyttä, inflaatiota jne.

Helmikuussa valtioneuvosto tarkistaa valtiontaloudelle asettamansa keskeiset tavoitteet ja toimintalinjat. Valtioneuvosto ilmoittaa menokehykset eri ministeriöille.

Ministeriöt sekä niiden alaiset virastot ja laitokset laativat kevättalvella saamiensa ohjeiden mukaan tulo- ja menoarvioehdotuksensa. Tämän jälkeen ministeriöt toimittavat hallinnonalansa budjettiesitykset valtiovarainministeriölle.

Keväällä valtioneuvosto saattaa vielä tarkentaa valtiontalouden tavoitteita ja toimintalinjoja. Näin tapahtuu varsinkin, jos kansantalouden kehityksessä tapahtuu tai ennustetaan tapahtuvan jotain selvästi aiemmista arvioista poikkeavaa.

Kesällä valtiovarainministeriö valmistelee budjettia ja karsii neuvotellen muiden ministeriöiden kanssa niiden menokohteita sekä sopii budjetin yksityiskohdista. Neuvottelujen jälkeen budjettikirja eli tässä vaiheessa tulo- ja menoarvioesitys menee painoon. Yleensä elokuun lopulla valtioneuvosto ns. budjettiriihessä käsittelee eduskunnalle annettavaa tulo- ja menoarvioesitystään.

Syksyllä esitys menee eduskuntakäsittelyyn. Tässä lähetekeskustelussa oppositio arvostelee ja hallitus puolustaa esitystä. Keskustelun päätteeksi budjettiesitys lähetetään valtiovarainvaliokuntaan lopullista valmistelua varten. Vuoden lopulla eduskunta sitten täysistuntokäsittelyssä hyväksyy seuraavan vuoden budjetin.

Samanaikaisesti budjetin valmistumisen kanssa, hyvissä ajoin ennen kuin eduskunta hyväksyy budjetin, ministeriöissä ja eri toimintayksiköissä aletaan varautua tulo- ja menoarvion toimeenpanoon. Näin toiminnot ja hallinto sujuvat jouhevasti vuodesta toiseen.

Budjettivuoden aikana tilanteet muuttuvat siitä, mihin budjetissa on varauduttu. Tulot saattavat jäädä pienemmiksi, mitä oli arvioitu. Tai uusia tärkeitä menokohteita ilmestyy. Tällöin annetaan ns. lisäbudjetteja, jotka täydentävät varsinaista valtion tulo- ja menoarviota.

Budjetin toteutumista valvovat valtiontilintarkistajat, jotka esittävät havaintonsa tilintarkastukertomuksessaan eduskunnalle. Valtiontalouden hoitoa valvoo myös valtiontalouden tarkastusvirasto.


TALOUSPOLITIIKKA

Talouspolitiikalla tarkoitetaan julkisen vallan tietoisia toimia, joilla pyritään saavuttamaan asetetut kokonaistaloudelliset tavoitteet. Perimmäisenä tarkoituksena on kaikkien kansalaisten hyvinvoinnin parantaminen. Päämäärään pääsemiseksi on asetettu seuraavia keskeisiä tavoitteita:

Nopea ja vakaa taloudellinen kasvu. Kasvu on pitkän ajan tavoite. Taloudellisella kasvulla tarkoitetaan kokonaistuotannon määrän kasvua, joka turvaa kansalaisten hyvinvointitason kohoamisen. Kokonaistuotannon kasvun tulisi olla vakaata, sillä voimakkaat vaihtelut taloudessa aiheuttavat ongelmia kuten työttömyyttä, inflaatiota ja ulkomaankaupan tasapainottomuutta.

Korkea ja tasainen työllisyysaste. Tavoitteella pyritään siihen, että kaikille työtä haluaville olisi tarjolla kullekin sopivaa työtä. Nollatyöttömyyden tavoitteesta on kuitenkin luovuttu. Se ei ole mielekkäällä tavalla saavutettavissa edes hyvinä aikoina.

Vakaa hintataso eli alhainen inflaatio. Varsinkin viime vuosina kamppailu hintojen nousua vastaan on noussut keskeiseksi talouspolitiikan tavoitteeksi. Voimakas hintojen nousuhan vaikeuttaa tulevaisuuden arviointia ja suunnittelua, vahvistaa itse itseään inflaatio-odotusten kautta, heikentää vientituotteiden hintakilpailukyvyä, nostaa korkotasoa ja hidastaa yleensä siten talouskasvua.

Ulkomaankaupan ja maksutaseen tasapaino. Hyödykkeiden viennillä pyritään kattamaan hyödykkeiden tuonti. Sen lisäksi maan ei sallita velkaantua ulkomaille niin paljoa, että se ei kykenisi maksamaan velkojensa korkoja ja lyhennyksiä hyödykkeiden viennillä.

Oikeudenmukainen tulonjako kansalaisten ja alueiden välillä. Suurempituloiset kotitaloudet ja vauraammat alueet avustavat ja tukevat pienituloisia kansalaisia ja köyhempiä alueita.

Ympäristönsuojelu. Vesien-, ilman- ja yleensäkin luonnonsuojelu on noussut yleiseksi asenteeksi. Muihin hyviinkään tavoitteisiin ei enää pyritä ympäristön kustannuksella.

Koska talouspolitiikalla pyritään moniin samanaikaisesti toteutettaviin ja usein ristiriitaisiin tavoitteisiin, talouspolitiikassa joudutaan etsimään enemmistöä tyydyttäviä kompromisseja. Tavoitteet on siten ensin asetettava johonkin tärkeysjärjestykseen ja sitten etsittävä keinot, joilla saavutettaisiin kansakunnan hyvinvoinnin kannalta paras tulos.

Varsinkin kansainvälisten pääomaliikkeiden vapautumisen vuoksi kansallisen päätöksenteon mahdollisuudet ovat jossain määrin vähentyneet parin viime vuosikymmenen aikana.


Talouspolitiikan keinovalikoima supistuu

Finanssipolitiikalla valtio vaikuttaa budjettinsa tulojen ja menojen kautta talouteen. Finassipolitiikkaan kuuluvat julkinen kulutus eli lähinnä julkisten palvelujen tuottamisesta aiheutuneet kustannukset ja julkiset investoinnit eli esimerkiksi julkinen rakentaminen sekä viime vuosikymmeninä merkittävästi lisääntyneet tulonsiirrot ja luonnollisesti verotus. Vapaiden pääomaliikkeiden ja kiinteän valuuttakurssin oloissa, kuten EMUn kolmannessa vaiheessa, vastuu suhdannevaihteluiden tasaamisesta siirtyy lähes kokonaan finanssipolitiikalle.

Rahapolitiikalla keskuspankki vaikuttaa rahan määrään ja korkotasoon taloudessa. Ne vuorostaan säätelevät yritysten investointeja ja kotitalouksien kulutusta. Rahapolitiikan keskeinen tavoite on vakaa hintataso eli alhainen inflaatio ja siten myös vakaa valuuttakurssikehitys.

Aiemmin puhuttiin yleisesti keskuspankkipolitiikasta, jolla tarkoitettiin korkoihin vaikuttavaa rahapolitiikka sekä valuuttapolitiikkaa. Valuuttapolitiikalla tarkoitetaan valuutanvaihdon ja pääomaliikkeiden säätelyä ja valuuttakurssipolitiikaa. Nykyisin keskuspankit eivät enää länsimaissa juuri säätele pääomaliikkeitä. Kotitaloudet ja yritykset voivat ottaa valuuttaluottoja myös suoraan ulkomailta. Talletuksia ja muita sijoituksia voidaan tehdä ulkomaille. Ulkomaalaisomistukseenkin liittyvät rajoitukset on pitkälti poistettu.

Valuuttakurssipolitiikka merkitsee puolestaan valintaa: pyrkiäkö kiinteään valuuttakurssiin vai antaako valuutan arvon kellua eli määräytyä vapaasti markkinoilla. Useimmat EU-maat siirtyvät EMUn kolmannen vaiheen myötä täydellisen kiinteisiin valuuttakursseihin ja lopulta kansallisista valuutoista luopumiseen. Näin keskuspankkien mahdollisuus vaikuttaa valuuttakurssiin poistuu ja valuuttapolitiikka poistuu talouspolitiikan välineistöstä lopullisesti. Kiinteät valuuttakurssit ja yhteinen valuutta merkitsevät myös rahapolitiikan uhraamista lähes pelkästään hintavakauden turvaamistehtävään.

Kauppapolitiikalla pyritään edistämään maan vientiä ja mahdollisesti rajoittamaan tuontia taloudellisten päämäärien saavuttamiseksi. Kauppapolitiikan merkitys on kuitenkin vähenemässä. Taloudellisen yhdentymisen ja vapaakauppaa edistäneiden GATT-sopimusten (nyk. WTO) tavoitteena on ollut poistaa kaikki kansainvälistä kauppaa rajoittavat ja kotimaista tuotantoa tukevat toimet. Euroopan unionin jäsenyyden myötä kansallisvaltiot ovat luovuttaneet kauppapolittisen päätöksentekovallan unionitasolle.

Tulopolitiikalla ohjataan palkansaajien nimellispalkkakehitystä ja työnantajien työvoimakustannuksia. Tulopolitiikkaa harjoittavat palkansaajia ja työnantajia edustavat työmarkkinajärjestöt. Valtiovallan merkitys suomalaisessa tulopolitiikassa on ollut kuitenkin keskeinen. Samalla kun työntekijä- ja työnantajajärjestöt neuvottelevat palkoista, valtiovalta käyttää erilaisia houkuttimia ja uhkauksia ohjatakseen tuloneuvotteluja toivomaansa suuntaan. Valtio voi esimerkiksi luvata veronkevennyksiä ja sosiaalisia etuja tai uhata verojen kiristämisellä.

Aluepolitiikalla pyritään luomaan maan eri alueille tasavertaiset kehitysmahdollisuudet. Alueelliset tuloerot ovatkin Suomessa pienemmät kuin EU-maissa keskimäärin. Tähän ovat vaikuttaneet varsinkin progressiivinen valtion tuloverotus ja kuntien valtionavut, joilla on tasoitettu alueiden eroja tuottaa hyvinvointipalveluja eri puolilla maata. Myönteinen kehitys saattaa kuitenkin vaarantua tulevaisuudessa, kun talousyksiköiltä vaaditaan yhä suurempaa kykyä joustaa eri olosuhteissa ja kun valtiontalous on huomattavan velkaantunut 1990-luvun laman seurauksena.


Talouspolitiikan tavoitteiden yhteensovittaminen

Talouspolitiikan tavoitteista osa on luontevasti sovitettavissa yhteen. Taloudellinen kasvu merkitsee tuotannon lisääntymistä ja parempaa työllisyystilannetta. Kasvun myötä kansakunta vaurastuu ja vaurautta on helpompi jakaa tasaisemmin ihmisten ja myös alueiden kesken. Tietysti taloudellisella kasvulla on myös varjopuolensa. Taloudellinen kasvu saattaa syntyä luonnonvaroja tuhlaten ja ympäristöä saastuttaen. Varsinkin lyhyellä tähtäimellä ympäristön huomioonottaminen merkitsee rajoituksia tuotantotoiminnalle. Mutta pitkällä ajalla ympäristönsuojelu, maltillinen taloudellinen kasvu ja ihmisten hyvinvointi eivät välttämättä ole yhteensovittamattomia tavoitteita. Talouspolitiikan tärkeät lyhyen ajan tavoitteet (korkea työllisyys, alhainen inflaatio ja ulkomaankaupan tasapaino) ovat usein keskenään ristiriidassa.

1. Tavoitteena korkea työllisyysaste ja alhainen inflaatio. Työllisyystilannetta voidaan parantaa lisäämällä kokonaiskysyntää esimerkiksi julkisten investointien avulla. Kokonaiskysynnän voimistuminen merkitsee kuitenkin yleensä hintojen nousua ja inflaation kiihtymistä. Taloudessa on totuttu ajattelemaan, että on valittava korkean työllisyyden ja alhaisen inflaation välillä. Molempia tavoitteita ei kyettäisi saavuttamaan yhtäaikaa. Työllisyyden ja inflaation välistä suhdetta kuvaamaan kehitettiin 1960-luvun alussa ns. Phillipsin käyrä.

Kuitenkin 1970-luvulla huomattiin, että työllisyyden ja inflaation suhde ei ollutkaan niin yksinkertainen kuin Phillipsin käyrä esitti. Todettiin, että monissa maissa inflaatio ei heikentynyt, vaikka työttömyys kasvoi. Silloin syntyi stagflaation käsite, jolla tarkoitetaan korkean työttömyyden ja inflaation yhtäaikaista esiintymistä.

2. Tavoitteena korkea työllisyysaste ja ulkomaankaupan tasapaino. Työllisyystilannetta voitiin parantaa lisäämällä kokonaiskysyntää. Mutta kasvanut kysyntä merkitsee myös tuonnin voimistumista. Osa lisääntyneistä tuloista käytetään tuontihyödykkeisiin. Tästä seuraa, että vaihtotase heikkenee.

Kireästä rahapolitiikasta seuraava korkeampi korkotaso rahoittaisi aluksi vaihtotaseen alijäämää. Mutta pitemmällä ajalla korkea korko myös hillitsisi yritysten investointeja ja yksityistä kulutusta. Pienentynyt kokonaiskysyntä aiheuttaisi työttömyyden kasvun. Lisäksi on muistettava, että nykyisin Suomi ja muut Länsi-Euroopan maat ovat vapauttaneet pääomaliikkeet ja niillä on ainakin periaatteessa kiinteä valuuttakurssi. Tässä tilanteessa rahapolitiikka on menettänyt huomattavasti itsenäisyyttään eikä pysty vapaasti vaikuttamaan maassa vallitsevaan korkotasoon.

Koska keveän finanssipolitiikan ja kireän rahapolitiikan yhdistelmä ei toteuta tavoitetta, ratkaisua on etsitty valuuttakurssipolitiikasta. Devalvaatio alentaa suomalaisten tuotteiden hintoja ulkomaan valuutassa, jolloin viennin pitäisi kasvaa. Voimistunut vienti puolestaan lisää työllisyyttä vientiteollisuudessa. Devalvaatio vahvistaa myös kotimaista tuotantoa, koska ulkomaisten tuotteiden markkahinnat nousevat. Samalla kuitenkin ulkomaiset raaka-aineet kallistuvat. Palkansaajat vaativat lisäksi palkankorotuksia, koska heidän ostovoimansa on devalvaation seurauksena heikentynyt. Tuontihintojen kallistumisesta, palkankorotuksista seuraa kotimaan inflaation kiihtyminen. Inflaatio puolestaan nopeasti heikentää viennin hintakilpailukykyä. Tästä päädytään helposti devalvaatio-inflaatio -kierteeseen.

Lisäksi nykyisin pääomaliikkeiden vapauduttua devalvaatiota ja inflaatiota voi seurata ainakin jonkin ajan kuluttua devalvaatio-odotukset. Korot nousevat, koska valuuttakurssiin ei välttämättä luoteta. Korkeat korot kompensoivat sijoittajille valuuttaan liittyvän devalvaatioriskin.

Talouspolitiikalla pyritään siis kansalaisten hyvinvoinnin lisäämiseen julkisen vallan toimin. Usein kuitenkin tavoitteet ovat ristiriidassa keskenään ja keinojen valinta on vaikeaa. Jotta päästäisiin johonkin tavoitteeseen joudutaan ainakin osittain luopumaan toisesta. Tästä seuraa, että osa ihmisistä kokee kärsineensä harjoitetusta talouspolitiikasta. Talouspoliittiset toimet saatetaan kokea nollasummapelinä, jossa toisen voitto on toisen häviö.


Suomen kansantalouden vahvuudet

Vaikka lamavuosien jäljiltä kansantaloudella on useita ongelmia, Suomella on monia vahvuuksia. Niiden avulla ja kansainvälisen kehityksen säilyessä myönteisenä Suomella on edellytykset pysyä maailman keskeisten hyvinvointivaltioiden joukossa.

Suomessa perusrakenteet (hallinto, terveydenhoito, koulutus, rakennukset, liikenneolot, sähköistys, puhelinverkot jne.) ovat maailman huippuluokkaa. Meillä on myös poliittisesti vakaata. Suomeen on näin helpompi saada myös ulkomaista rahaa ja osaamista.

Suomella on hyvin koulutettu työvoima. Nykyisin ymmärretään kiinnittää yhä enemmän huomiota myös työntekijöiden motivointiin ja yrittäjyyteen kannustamiseen.

Korkea teknologian ja koulutuksen taso ovat avaimia menestykseen yhä kiristyvässä kansainvälisessä kilpailussa.

Suomessa luonto on vielä verraten hyvässä kunnossa ja kiinnostus ympäristöarvoista kasvaa. Myös Suomen ikiaikainen hyvinvoinnin perusta metsätalous ja -teollisuus hyötyvät tästä.

Kauppapoliittiset ratkaisut takaavat, että kauppamme on tullitonta EU- ja EFTA-maiden kanssa. Venäjän ja Baltian maiden läheisyys ja kaupankäynnin perinteet luovat Suomelle mahdollisuuden, jota on osattava hyödyntää.

Inflaatio on onnistuttu saamaan kuriin ja sen myötä myös korot ovat alhaalla. Näin luodaan pohjaa hyvälle hintakilpailukyvylle, investoinneille ja vakaalle valuuttakurssille.

Vaihtotase säilyy ylijäämäisenä ainakin ensi vuosituhannen alkuvuosille vahvan viennin ansiosta. Samalla ulkomainen velkataakka supistuu.

Varsinkin vientiyritykset ovat useita vuosia jatkuneiden rationalisointien, kustannustehokkuusohjelmien ja yritysjärjestelyjen jälkeen hyvässä kunnossa. Niiden kannattavuus on erinomainen ja lamavuosina ongelmaksi tajuttu heikko vakavaraisuus on korjattu. Näin niiden heikompien aikojen sietokyky on parempi.

Myös ns. saavutettuihin etuihin opitaan jälleen suhtautumaan realistisemmin. Yhteiskunnalta ei vaadita niin paljon talouden tosiasioihin nähden kohtuuttomia etuisuuksia. Kotitaloudet ottavat enemmän vastuuta omasta hyvinvoinnista.


Takaisin lisämateriaali -sivulle.